Kävin sunnuntailenkillä Suomen ensimmäisessä elementtirakentamisen lähiössä Helsingin Pihlajamäessä, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta.
Lähiö on ollut jo vuosikymmeniä kotipaikka siellä eläneille ja kasvaneille. Asukkailleen lähiö on merkityksellinen, eletty tila, lähiössä on heidän kotinsa. Vaikka lähiöt ovat keskeinen osa suomalaista asumista, keskustellaan julkisuudessa enemmän kaupunkitiloista tai pientaloasumisesta.
Vuosina 1957-1978 Suomi kaupungistui ja maahan rakennettiin yli miljoona uutta asuntoa. Maassa oli asuntopula, lähiöiden odotettiin ratkaisevan ongelman, samoin lähiöiden piti parantaa vähävaraisen kansan asumisen laatua. Asuminen ennen lähiöitä oli ankeaa, se tarkoitti työläisperheessä asumista yhdessä hellahuoneessa, ja samassa huoneessa ehkä vielä asukkejakin. Valtava asuntotuotanto lyhyessä ajassa tarkoitti väistämättä taloudellisten ratkaisujen suosimista. Elementti ja tehorakentaminen keksittiin, saimme betonilähiöt.
 |
| Pysähdy ja katso. Kerrostalon seinä voi olla kaunis! Tämän seinän on suunnitellut 1960-luvulla arkkitehti Esko Korhonen. |
Vuonna 1964 valmistunut Pihlajamäki on kulttuurihistoriallisten ja esteettisten arvojensa vuoksi suojeltu asemakaavalla. Pihlajamäen rakennuskanta ilmentää modernia minimalismia ja osin funktionalismiakin isoine valkoisine julkisivuineen ja nauhaikkunoineen. Toisin kuin myöhemmissä lähiöissä, täällä alueen ja rakennukset suunnittelivat ammattiarkkitehdit.
 |
| Rakennus kuin veistos. Huomaa ristikkomainen julkisivu, ilmeen luovat läpinäkyvät akryyliparvekkeet. |
Pihlajamäen tunnelman luovat väljä tyhjä tila, luontokasvillisuus ja metsiköt, jotka kehystävät hienosti veistoksellisia, minimalistisia asuinrakennuksia.
Pihlajamäessä on sekä suunnitelmallisesti toteutettuja puisto-, leikki ja urheilualueita että luonnontilaisesta metsästä muodostuneita metsäpuistikoita ja sammaleisia kallioalueita polkuineen.
Lähiörakentaminen oli vilkasta aina 1970-luvun alkuvuosiin. Pihlajamäen väljästä tilankäytöstä siirryttiin eteenpäin tiiviiseen ja kompaktiin rakentamiseen. Lähiöt rakennettiin yhä kauemmas keskustasta ja niiden palveluita vähennettiin.
Yhtä aikaa betonilähiöiden nousun kanssa lähiöihin kohdistunut optimismi pikkuhiljaa vaimeni ja vaihtui kritiikkiin. Pihlajamäestäkin tehtiin varoittava esimerkki. Lähiöiden sosiaaliset ongelmat alkoivat saada julkisuutta. Ensimmäinen tuli julkisuuteen jo vuonna 1959, jolloin kirjoitettiin yksittäisestä Herttoniemen nuorison ongelmista. 1970- ja 1980-luvuilla lähiökritiikki yhä vain voimistui, lähiöt leimattiin melkein getoiksi.
Mutta lähiöt ovat tänään erilainen kotipaikka kuin mitä ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Moni aiemmin huonomaineinen 1960-luvun lähiö on tänään rauhallinen asuinalue. Lähiöiden kehittyminen ja muuttuminen on ollut jatkuvaa. Betonitaloissa korjataan alun perin virheellisesti suunniteltuja ratkaisuja, lähiöitä kunnostetaan, kerrostaloja uudistetaan remontein ja ostoskeskuksia nykyaikaistetaan. Rakennettu tila, lähiö, on kulttuurinen prosessi, jolla ei ole lopputulosta.
1960-80-lukujen tilanteeseen verrattuna, jolloin lähiöissä ennen kaikkea asuttiin, niissä on tänään paljon vapaa-ajanpalveluita, nuorisotiloja, kerhotoimintaa, seurakunnan toimintaa, urheiluseurojen palveluita, työväenopistoja, asukkaiden omia tapahtumia ja kaupallisia palveluja, ja vaikka mitä.
Lähiöt kotina
Lähiöasuminen on erilainen kokemus kuin elää kaupungissa tai maaseudulla. Lähiössä vietettyyn vapaa-aikaan kuuluvat luontoympäristö metsineen, polkuineen, urheilukenttä, ostoskeskus eli ostari ja pihaelämä hiekkalaatikoineen. Lähiöstä poistutaan kun mennään töihin, kauppakeskuksiin tai keskustojen ilta- ja kulttuurielämään.
Lähiöt toivat tullessaan uudenlaisen visuaalisen tilan asumiseen. Lähiöissä on avoimia näkymiä ja väljää tilaa rakennusten välissä. Asuntojen sisätilat olivat uudenlaiset isoine lasi-ikkunoineen ja parvekkeineen, asukkaat saivat valoisan asuintilan. Ulkona pimeällä katsottaessa valaistut lähiökodit tuovat aistimuksen muista asukkaista, kuten tuo lähiöiden pihaelämäkin, jonne keittiön ja olohuoneen ikkunat ovat usein suunnatut. Asukkaat ovat tietoisia toistensa katseista.
Ihmiset asuvat ympäristöään laajemmin kuin vain oman asunnon rajatussa tilassa: kulkuteillä, kulkuneuvoissa, ja ympäristössä, kuten lähiöiden liepeiden metsissä, ja lähimailla. Tilan käyttötarpeet muuttuvat, eikä tila, ei arkkitehtuurikaan voi olla pysyvää.
Lähiöistä on tullut asukkaidensa kotiseutuja, joissa asutaan jo kolmatta sukupolvea. Lähiöt rakennettiin alun perin maalta muuttavia ydinperheitä varten. Pian huomion veivätkin lähiöiden yksinhuoltajat, sosiaaliongelmaiset ja kapinoiva nuoriso, joka rauhoittui ja jatkoi elämäänsä toisen polven lähiöasukkaana. Ensimmäiset ulkomaalaiset, pakolaiset, saapuivat lähiöihin 1980-luvulla, lähiön ilme muuttui monikulttuuriseksi kasvavan maahanmuuton myötä. 1990-luvun laman jälkeen lähiöiden ympäristöjä on rakennettu pientaloalueiksi ja niiden väestöjakauma monipuolistunut, kenties se on jonkin verran keskiluokkaistunut. Asukkaista on tullut aktiivisia toimijoita, jotka luovat ja muokkaavat kotipaikkaansa itsensä näköiseksi.
Pihlajamäen asukkaat näyttäisivät viihtyvän ja näyttävät pitävän huolta asujaimistostaan, Pihlajamäki antaa sunnuntaikävelijälle siistin ja huolella hoidetun vaikutelman. Ei ihme, alue on jo yleisesti tunnustettu arkkitehtonisilta piirteiltään arvokkaaksi asuma-alueeksi.
Mitä sinä ajattelet lähiöistä? Mitä kokemuksia sinulla niistä on?
